Mikä meitä uhkaa? Sisäministerin puheenvuoro ja paneelikeskustelu

Sisäministeri Maria Ohisalon puheenvuoro Naisten Valmiusliiton turvallisuusseminaarissa 19.10.2019

Hyvät turvallisuuden tekijät, arvoisa seminaariväki,

Kiitän mahdollisuudesta osallistua tähän seminaariin tänään. Tuon mukanani koko sisäministeriön lämpimät terveiset sekä kiitokset tekemästänne työstä yhteiskuntamme turvallisuuden eteen. Teidän toimintanne ilmentää sen, mikä on Suomen – maailman turvallisimman maan – menestyksen avain: turvallisuus tehdään yhdessä, ja kansalaisyhteiskunnalla on siinä aivan keskeinen rooli.

Sisäministeriöllä ja sen alaisilla viranomaisilla – poliisilla, pelastuksella, rajalla ja maahanmuuttohallinnolla – on tärkeät tehtävänsä yhteiskuntamme turvallisuudessa. On paljon tilanteita, joissa haluamme, että riippumattomat, laajaa luottamusta nauttivat ja ammattikoulutetut sekä asianmukaisesti varustetut viranomaiset ovat pääosassa. On kuitenkin päivänselvää, että useimpien monimutkaisen ja verkottuneen yhteiskuntamme turvallisuushaasteiden ratkaiseminen pelkästään näiden toimialojen sisältä on vähintään vaikeaa, jos ei mahdotonta.

Suomi on pieni maa. Sen vuoksi on tärkeää ja jopa välttämätöntä, että käytämme kaikkia olemassa olevia voimavaroja turvallisuuden tekemiseen. Nurkkakuntaisuuteen tai kielteiseen kilvoitteluun meillä ei ole varaa. Turvallisuus ei enää ole pienen ammattilaiskentän salatiedettä vaan jotain, mitä me tavalla tai toisella kaikki teemme ja johon meillä kaikilla on selkeä suhde.

Puheenvuoroni otsikko on ”mikä meitä uhkaa?”. Kysymys on varmasti aina ajankohtainen – jo ihmisluonteesta johtuen. Mielestäni se on kuitenkin tällä hetkellä erityisen ajankohtainen. Syy tähän ei kuitenkaan välttämättä löydy niistä asioista, mistä päivittäin luemme mediasta tai keskustelemme työpaikkojemme kahvipöydissä.

Kysymys ”mikä meitä uhkaa” herättää kuulijassa väistämättä jonkinlaisen mielleyhtymän siitä, keitä ”me” olemme. Joillekin se tarkoittaa kaikkia Suomessa asuvia, toiselle Suomen kansalaisia ja kolmannelle omaa, hänen itsensä määrittelemää viiteryhmää. Menemättä siihen, mikä näistä olisi oikeampi tulkinta kuin muut, totean, että se, mitä päätämme sillä ymmärtää vaikuttaa aivan keskeisesti vastaukseen.

Turvallisuudesta puhuttaessa olemme nimittäin tottuneet siihen, että se on jaettu ominaisuus, joka on kaikille sama. Turvallisuuden tiettyjen ulottuvuuksien osalta tämä pitääkin paikkansa. Esimerkiksi sotilaallisesta turvallisuudesta puhuttaessa pystyy suuri osa meistä näkemään johonkin Suomen alueelle kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen turvallisuusuhkana meille kaikille.

Sisäisestä turvallisuudesta puhuttaessa tilanne on kuitenkin eri. Sisäisen turvallisuus on sitä, että ihmiset voivat nauttia oikeuksistaan ja vapauksistaan ilman rikollisuudesta, häiriöistä ja onnettomuuksista johtuvaa pelkoa tai turvattomuutta. Se, millaista pelkoa ja turvattomuutta rikollisuus, häiriöt ja onnettomuudet meissä aiheuttavat, on vuorostaan hyvin riippuvainen siitä, keitä me olemme.

Hyvät kuulijat,

Voisimme tyytyä siihen, että Suomi on erilaisten kansainvälisten vertailujen perusteella maailman turvallisin maa. Olemme asiaa mittaavissa keskeisimmissä tutkimuksissa viiden kärkimaan joukossa ja keskiarvollisesti parhaiten sijoittunut Pohjoismaa. Myös ajallisessa tarkastelussa on turvallisuutemme parantunut merkittävästi. Esimerkiksi henkirikoksen uhriksi joutumisen todennäköisyys oli 1980-luvulla yli kaksinkertainen nykypäivään verrattuna. Tieliikenteissä vuosittain kuolleiden määrä on laskenut 2000-luvun alusta lähes puoleen.

Tilastojen ongelma on se, että ne mittaavat yleensä kokonaismääriä tai keskiarvoja. Kuten totesin, ei turvallisuus kuitenkaan jakaudu tasaisesti kaikille vaan eri ihmisten ja väestöryhmien välillä on Suomessa suuriakin eroja sen välillä, miten usein ja millaisista turvallisuusongelmista he kärsivät. Muun muassa ikämme, sukupuolemme, alkuperämme, äidinkielemme, asuinpaikkamme ja koulutustasomme vaikuttavat merkittävästi tähän. Annan tästä muutamia esimerkkejä.

Tutkimusten mukaan noin kuusi prosenttia aikuisväestöstä joutuu vuosittain läimäisyn tai sitä vakavamman fyysisen väkivallan kohteeksi kerran tai useammin vuosittain. Pidemmällä aikavälillä noin kymmenesosa väestöstä kokee yli kaksi kolmasosaa kaikesta väkivallasta. Puolet tästä ryhmästä on päihteiden käyttöön tai rikolliseen alakulttuuriin ajautuneita heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia nuoria miehiä. Väkivallan tekeminen ja kokeminen on muutoinkin yleisintä nuorissa ikäryhmissä. Nuorten ryhmän sisällä on vielä suuria eroja. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset, vammaiset ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kokevat muita nuoria enemmän väkivaltaa ja sen uhkaa. Tämä ilmiö eli ongelmien kasautuminen eri ominaisuuksien perusteella on tyypillistä myös muille osa-alueille kuin väkivallalle.

Toinen puoli väkivaltaa usein kokevien ryhmästä on lähisuhteessa väkivaltaa kokevia naisia. Suomessa parisuhteessa olleista yli 15-vuotiaista naisista lähes joka kolmas on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin käyttämää fyysistä väkivaltaa. Yksikin on liikaa ja joka kolmas on aivan liikaa.

Onnettomuuksissa ovat yliedustettuina työikäiset miehet. Noin 80 % työikäisistä tapaturmissa kuolleista on miehiä. Viharikokset kohdistuvat korostetusti etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin ja harvaan asutun seudun turvallisuusuhkat ovat varsin erilaiset kuin kasvukeskusten taajamissa.

Arvoisa seminaariväki,

Meidän on ilman muuta syytä olla ylpeitä kaikesta myönteisestä kehityksestä, jota arjen turvallisuuden saralla on tapahtunut. Hyvä asemamme kansainvälisestikin ei kuitenkaan saa tuoda valheellista tyytyväisyyden kokemusta. Nykytilanteemme, jossa toistuvien arjen turvallisuusuhkien määrä on edelleen laskussa, lisää haastetta. Mikäli emme tunnista, että arjen turvallisuusongelmat eivät vielä ole hävinneet vaan kasautuvat marginaaleihin, on vaarana, että jätämme ne hoitamatta. ”Poissa silmistä – poissa mielestä” ei saa turvallisuuden osalta muuttua todeksi. Se, että ongelmat kasautuvat, edellyttää meiltä erilaista työotetta. Kun asetamme tavoitteita arjen turvallisuuden parantamiseksi, meidän täytyy samalla tunnistaa, kenen turvallisuudesta ennen kaikkea puhumme. Yleisellä, koko väestöön kohdistuvalla turvallisuustyöllä on luonnollisesti edelleen sijansa, mutta yhä enenevässä määrin meidän – niin viranomaisten kuin muidenkin toimijoiden – täytyy osata suunnitella toimintamme niin, että se tavoittaa juuri ne osat väestöstä, joissa ongelmat ilmenevät, ja sellaisella tavalla, että sillä on aitoa vaikutusta. Esimerkiksi rikosilmoituksen tekeminen omaisuusrikoksesta on aivan eri asia taloudellisesti hyvin toimeen tulevalle ja koulutetulle suomenkieliselle kuin Suomeen hiljattain muuttaneelle ulkomaalaiselle henkilölle.

Hyvät kuulijat,

Turvallisuuden yhdenvertaisuuden lisäksi meitä haastaa modernin ja teknologisesti kehittyneen yhteiskunnan uudenlaiset haavoittuvuudet. Esimerkiksi digitalisaatio sekä yleisen vaurauden lisääntymisen mukanaan tuomat liikkumisen ja elinkeinotoiminnan mahdollisuudet ovat olleet välttämättömiä Suomen taloudelliselle ja sivistykselliselle kehitykselle. Samanaikaisesti nämä kehityskulut ovat tuoneet uusia uhkia. Osa niistä on arkisempia ja osa taustalla olevia, mutta toteutuessaan hyvin vahingollisia. Internet ja sosiaalinen media ovat rikastuttaneet ja nopeuttaneet ajatusten vaihtoa, demokratiaa ja liiketoimintamahdollisuuksia tavalla, jota tuskin osasimme esimerkiksi kymmenen vuotta sitten ennakoida. Samanaikaisesti ne ovat kuitenkin luoneet uusia foorumeja huumausainekaupalle sekä lapsiin kohdistuville seksuaalirikoksille ja tietopankkeja sekä ranking-listoja joukkosurmaa suunnitteleville. Näkyvimpiä reaaliaikaisen ja verkottuneen maailman lieveilmiöitä ovat vihapuhe ja viranomaisten sekä yhteiskunnallisten vaikuttajien kuten toimittajien ja tutkijoiden maalittaminen. Tämän osalta haluan palata siihen, että sisäinen turvallisuus on ennen kaikkea tunne. Vaikka rangaistava vihapuhe tai maalittaminen ovat tällä hetkellä rikosoikeudellisesti varsin lieviä tekoja, ovat ne ilmiöinä merkittäviä. Jos viranomaistemme, tieteentekijöidemme tai vapaan lehdistömme edustajat joutuvat pelkäämään oman tai läheistensä turvallisuuden vuoksi eivätkä siksi voi suorittaa yhteiskunnallisia tehtäviään, olemme vakavan paikan edessä.

Erityisen haasteellisia ovat ne uudet uhkat, jotka eivät näy arjessa. Meille ihmisille on luontaista, että reagoimme asioihin, joita koemme konkreettisesti. Näin ollen sellaiset riskit, jotka kehittyvät hitaasti, tai joiden vaikutuksia emme näe ennen kuin on liian myöhäistä, ovat erityisen petollisia. Energianjakelun häiriöt, väestöryhmien välillä kasvavat jännitteet tai nopeat muutokset maailmanpolitiikassa ovat kaikki ilmiöitä, joihin meidän tulee varautua. Maailman pienennyttyä on myös tärkeää, että tätä varautumista tehdään kaikilla tasoilla. Enää ei riitä, että esimerkiksi vain viranomaiset tai valtioneuvosto keskittyvät tiettyihin asioihin – tulivuoren purkautuminen Islannissa tai aseellisen konfliktin uusi vaihe Lähi-Idässä näkyy yhä useammin ja todennäköisemmin kaikkien kyliemme ja pitäjiemme arjessa.

Suurin ja merkittävin hitaasti kehittyvä uhka on tietenkin ilmastonmuutos. Vaikka sen vähentämiseen tähtäävää politiikkaa sekä ennakointia ja varautumista onneksi tehdään jo varsin laajasti, on todennäköistä, että emme vielä täysin ymmärrä, mitä kaikkia vaikutuksia sillä on turvallisuudelle niin globaalisti, kansallisesti kuin paikallisesti.

Arvoisat seminaarivieraat,

Suomen vahvuus sotien jälkeisenä aikana on ollut se, että meistä on kasvanut ehkä maailman vahvin luottamusyhteiskunta. Luotamme viranomaisiimme, muihin instituutioihimme sekä toisiimme. Edelleen lienee niin, että maailman pääkaupungeista Helsinki on se, jossa todennäköisimmin lompakkonsa kadulle pudottanut saa sen takaisin. Tätä luottamusta meidän tulee vaalia, koska pohjimmiltaan se on myös turvallisuutemme tae. Suomi tänään on kuitenkin eri Suomi kuin 1950-luvulla ja on tärkeä pohtia, mitkä niistä asioista, jotka ovat tuoneet meidät tähän, on säilytettävä, ja miltä osin meidän on tärkeä uudistua.

Lopuksi haluan toivottaa teille kaikille oikein antoisaa seminaarin jatkoa sekä hyvää ja turvallista syksyä.

Sisäministerin puheenvuoron jälkeen eri alojen asiantuntijoista koostuvassa paneelissa keskusteltiin lähisuhdeväkivallasta, vihapuheesta ja maalittamisesta sekä syrjäytymisen ehkäisemisestä

Paneelin juontaja kysyi panelisteilta, että mitä eri keinoja osallistujat näkevät sisäministerin esille nostamien uhkien torjumiseksi. Jokainen sai esittää omasta viitekehyksestään ratkaisuvaihtoehtoja uhkiin. Lisäksi kartoitettiin panelistien omia kokemuksia esille nostetuista uhista.

Yksi panelisti nosti esille Puolustusvoimien yhteistupakokeilun, jossa miehet ja naiset asuvat samoissa tuvissa. Tätä pidettiin hyvänä kokeiluna. Puolustusvoimien tekemän tasa-arvotutkimuksen mukaan puolet naisista kokee kiusaamista varusmiespalveluksen aikana. Jos naiset ovat omissa tuvissa, usein jopa eri rakennuksissa niin naiset ikään kuin jäävät oman joukkonsa ulkopuolelle. Tulokset muista Pohjoismaista kertovat, että syrjintä ja häirintä ovat vähentyneet ja joukkohenki on vahvistunut yhteistupien kautta. Keskustelussa nousi esille, että segregaatio voi vahvistaa ongelmia. Avoimesta keskustelusta ja turvallisuuskoulutuksesta on apua myös uhkien hallintaan.

Myös vihapuhe ja maalittaminen herätti keskustelua. Panelistit tunnistivat esimerkiksi viranomaisiin kohdistuvaa maalitusta. Pelastustoimessa tähän on kiinnitetty huomiota ja pyritty vaikuttamaan antamalla henkilökunnalle koulutusta informaatiovaikuttamisesta ja sosiaalisessa mediassa toimimisesta. Kukaan ei kuitenkaan kokenut, että pelko vihapuheesta tai maalittamisesta ohjaisi työntekoa.  Paneelista myös todettiin, että sosiaalisen median maailma on omalle tulkinnalle altis., Jos lähdet pelokkaana viestintään, voit helposti tulkita sellaisiakin argumentteja vihapuheeksi, jotka eivät sitä ole. On hyvä muistaa, että kaikki vihainen puhe ei ole vihapuhetta.

Sisäministeri mainitsi puheenvuorossaan, että syrjäytyminen on tunnistettu sisäministeriön strategioissa jo vuosikymmenen ajan suurimmaksi sisäisen turvallisuuden uhaksi. Panelistit olivat huolissaan siitä, että yhteiskunta sirpaloituu ja ihmiset elävät yhä enemmän yksin. Kaikki pitäisi saada osaksi jotakin yhteisöä. Monet haluavat myös auttaa ja paneelista nousikin toive ”pikateko” sovelluksesta. Sen avulla voisi silloin kun itsellä olisi muutama tunti vapaata aikaa nopeasti katsoa mitä voisi tehdä juuri nyt. Esimerkiksi käydä ikäihmisen kanssa kaupassa tai jotakin vastaavaa. Muutoin vanhusten syrjäytymisen estämiseksi esitettiin palveluiden viemistä kotiin, varhaista puuttumista ja viranomaisyhteistyötä. Esitettiin myös, että vanhusten kanssa toimiminen voisi olla yksi kansalaispalveluksen sisällöistä ja tällöin kriisinajan sijoitus olisi esimerkiksi vanhainkodissa. Lisäksi panelistit ehdottivat yleisiä kutsuntoja, sekä miehille että naisille yhteisiä, jossa ikään kuin päästäisiin käymään koko ikäluokka läpi ja nuori voitaisiin ohjata tarvittaessa eteenpäin etsivän nuorisotyön tai muun tarpeellisen palvelun pariin.

Paneelikeskustelu olisi jatkunut pitempäänkin mielenkiintoisesta aiheesta, mutta ohjelman puitteissa sitä ei ollut tällä kertaa mahdollisuutta laajentaa.

Paneelin keskustelijat:

Marisanna Jarva, vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan puheenjohtaja
Anne Holmlund, Naisten Valmiusliiton puheenjohtaja
Kaisa-Maria Tölli, tohtori, Bank of Ideas ajatushautomo
Heta Ravolainen-Rinne, Naisten Valmiusliiton vapaaehtoisten kouluttaja
Katri Liekkilä, erityisasiantuntija SM, KTM, Huoltovarmuuskeskus
Mira Leinonen, pelastusylitarkastaja, Etelä-Suomen aluehallintovirasto, Pelastustoimi ja varautuminen – vastuualue
Kirsti Haimila, erityisasiantuntija, Puolustusministeriö, Viestintäyksikkö

Paneelikeskustelun juontana toimi yrittäjä Christina Forsgård.

Huom. Yllä oleva on vapaamuotoinen tiivistelmä paneelikeskustelusta, eikä se sisällä kaikkea paneelissa puhuttua.